Vuorokauden tunnit eivät riitä kaikkeen siihen, missä olen mukana. Innostun helposti uusista asioista ja saan harvoin valmiiksi, jos en tosissani yritä. Tämä blogi on olemassa siksi, että näkisin itsekin. Valmista syntyy. Osaan. Onnistunkin.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Tämmöisiä jouluisia kukka-asetelmia väsäsin ennen joulua. Vasemmalla on pari lahjaksi saatua kynttiläasetelmaa, tai tuo toinen on kyllä pelkkä kynttilä. Amarylliksen "ruukkuna" on kehikko, johon ruosteisilla talomme seinästä revityillä nauloilla nuijin lautoja, jotka nekin on revitty talon seinästä. Siis silloin keväällä, kun vanhat laudat poistettiin uuden verhoilun tieltä. Murattikin on nättiä. Tuo rahapuu oikealla on kuvassa oikeastaan siksi, että en huomannut siirtää sitä pois. Siinä se nyt huutaa, että joku voisi tulla sitä pelastamaan. "Adoptoikaa mut! Täällä ei saa hoivaa ja huolenpitoa!"

Hyvää uutta vuotta 2009 kaikille, jotka eksyvät uutta blogiani lukemaan. En taida jaksaa kirjoitella enää tänä vuonna ;) Taitaa olla poskiontelontulehdus... :(

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Joulu ja tili menivät

Jouluaatto suhahti ohi niin, etten ehtinyt huomata koko juttua. Aattona olin niin kuoleman väsynyt, että mietin, jaksanko mennä nukkumaankaan. Oli tosiaan siivottu kolme päivää ja tehty yötä myöten laatikoita ja riisipuuroa, jotta olisi sitten aamusella valmista perheen syödä. Aattoaamulla puoli kuuden aikaan kävin alakerran pikkusängylle maata, tärisin horkassa ja luulin, että mulla on kuumetta. Ei ainakaan mittarin mukaan ollut, joten päättelin, että kyse oli vain yliväsystä. Jotenkin jaksoin sitten vetää aaton kuviot loppuun asti. Illalla sitten makasin suu auki sohvalla ja mietin, missä se joulutunnelma luuraa. Jotenkin parasta joulussa on se, kun lapset ovat menneet nukkumaan, koti on suht siisti, lahjat on avattu, kuusi on kaunis, jääkaappi on täynnä ruokaa, seuraavana päivänä ei tarvitse mennä mihinkään... Sitten istun sohvalla, katselen kuusta, syön jotain hyvää ja luen kirjaa. Mutta tänä vuonna tällaista hetkeä ei ehtinyt tulla. Olin vaan niin kamalan väsynyt koko ajan. Kun lapset menivät nukkumaan, oli minunkin pakko mennä.

Siitä sitten kiukuttelinkin, että miksi joulun piti mennä pilalle. Väsymykseni johtuu siis tästä peevelin flunssasta, jota on podettu joulupäivästä saakka. Tai antoihan se merkkejä itsestään jo aiemmin. En vain ottanut niitä todesta. Jos olisin niiden valmistelujen kanssa ottanut rauhallisemmin, voi olla, että joulusta olisi jäänyt toisenlainen maku. Lapsilla oli kuitenkin hauskaa. Ja aaton jälkeisessä ajassa on ollut hyvää se, että koko perhe on viettänyt aikaa yhdessä ja varsin tiiviisti: on pötkötetty samalla sohvalla ja katsottu kolme kertaa Kunfu panda -leffa, kuunneltu Ipanapa 2:sta ja nukuttu päiväunia kylki kyljessä. Siis vaikka kaikki ei mennyt niin kuin MINÄ suunnittelin, täytyy sanoa, että mukavasti kuitenkin. Ottaisikohan tästä opikseen. Eihän kaiken tarvitse aina mennä pilkulleen, niin kuin olen suunnitellut. Avoimin mielin - ja yllättäen lopputulos voi olla mukiinmenevä. Enpä taida suunnitella uutta vuotta mitenkään. Katsotaan, mitä kohtalolla (tai kuka ohjelmasta meillä päättääkään) on varattuna mulle.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Joulujuhla verraton

Tuntuu, että en repeä joka paikkaan. Syyllisyyden- ja velvollisuudentunteen tähden yritä kyllä, mutta siitä ei vain tule mitään. Noita joulujuhlia riittää joka päivälle. Mietin ankarasti, miksi jokaisen yhteisön, kerhon ja järjestön täytyy erikseen järjestää joululounas tai glögihetki. Tai jotain muuta ohjelmallista, kuten esimerkiksi yhteislaulua. Miksi, miksi, miksi?

Itse olen nyt niin tuhantena sisältä, että en kykene ottamaan mitään irti yhdestäkään jouluaiheisesta tilaisuudesta. Kaikki, siis puhtaasti kaikki, on suorittamista. Jonkun toisen (lasten, äidin, anopin, aviomiehen, naapureiden, tarhantätien) takia kaiken teen, menen, osallistun, leivon, suunnittelen, järjestän... Mistähän sitä itse nauttisi?

Uskaltaisinkohan jonain vuonna jättää jotain tekemättä? Olisiko se vuosi tänä vuonna? Mieheni lupasi huomispäivänä varata tutultaan kaikki joululaatikot. Purnasin vastaan. Miksi niin?

tiistai 16. joulukuuta 2008

Elämän pieniä iloja: lapset

Tänään on taas ollut niin paska päivä, ettei uskois. Jos ei meinaan tietäis. Töissä on ollut niin raskasta, että oikein ihmetyttää. Jouluvalmistelut ovat alkutekijöissään. Olen lamaantunut, toimintakyvytön, täysin loppu, uupunut ja raato. Radiossa kaikuvat joululaulut itkettävät, kun meillä ei tuollaisesta tunnelmasta ja rauhasta ole havaittavissa häivähdystäkään. Lauantaina on viimeinen työpäivä, sitten on mun vuoroni. Paitsi että eihän se loma mikään loma ole, pienten lasten kanssa. Lomallakin täytyy siivota, laittaa ruokaa (joulun takia kahta hullummin) ja pestä pyykkiä. Ja olla lasten kanssa.

Toisaalta, sitä juuri odotan. Sillä mitä muuta mieltä tässä hullunmyllyssä enää on kuin Ihmiset. Isolla I:llä. Ihanat, suurisydämiset Ihmiset. Mitä merkitystä on sillä, onko kaapit siivottu, joulupöydässä herkkua ja hyvää jos jonkinlaista, lahjat paketoitu niin kauniisti kuin vain mahdollista ja koti koristeltu niin, että mikä tahansa sisustuslehti voisi hetkellä millä hyvänsä hyökätä kuvaamaan? Minusta alkaa vuosi vuodelta tuntua enemmän siltä, että ainoa, mikä merkitsee ovat ne ihmiset. Joulu on lasten iloa, halauksia, yhdessäoloa, rakkautta... Välittäminen toisista ihmisistä on enää tärkeää. Palatkaamme tämän perusasian äärelle. Kun maailma ympärillä menee jatkuvasti mielettömämpään suuntaan, välittäminen, rakkaus, läheiset ihmiset palauttavat toivon ja uskon elämään ja sihen, että tästä voi tulla jotain.

"Äiti, mä tykkään susta." Päivän kohokohta. :)

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Koira haukkuu, lapsi itkee, perunat palavat pohjaan ja minä vaan ompelen

Tänään oli taas semmoinen päivä. Keksin, että voisin tehdä joulukortteja ristipistoin. Sitten istuin yhteenlaskien varmaan yhdeksän tuntia aidakankaanpala kädessäni ja pistelin menemään. Uppoudun aina niin totaalisen sataprosenttisesti käsityön tekemiseen (varsinkin siinä vaiheessa, kun olen alkuinnostuksen vallassa), että en huomaa mitään. Lapset jäävät ruokkimatta, he saavat sotkea jo entuudestaan sotkettua huushollia ja syödä vaikka kukkamultaa - minä vain ompelen.

Moni käsityöihminen varmasti tunnistaa itsensä tästä kuvauksesta. Toisaalta varmaan yhtä moni käsityöihminen onnistuu aina pitämään kaikki nurkat ihan tiptop. Minä en siihen pysty. En vaikka haluaisin. Minusta on ihanaa olla vähän erilainen kuin muut. En tahdo olla aina ja joka tilanteessa täydellinen ja inhoan ihmisiä, jotka haluavat näyttää ulospäin asioiden olevan täydellisellä tolalla. Jokainen on hyvä jossain, mutta kukaan ei onnistu kaikessa.

Tästä lähdetään. Kippis, uudelle blogilleni.