Olen väsynyt. Vallan kovin väsynyt. Opettajan työssä rasittavinta on se, että vaikka kuinka paljon tekisi töitä, ei voi juuri milloinkaan tuntea, että on tehnyt tarpeeksi. Aina on jokin homma jäänyt hoitamatta kunnolla. Minun pitäisi opetella olemaan itselleni armollinen ja lopettaa stressaaminen, jolloin ehkä työteho kasvaisi ja voisin joskus tuntea olevani tehtävieni tasalla. *huoh*
Tein sen valinnan, että en tehnyt lomalla töitä ollenkaan. Nyt mietin, olisiko ehkä kannattanut. Eihän opettajilla kuitenkaan oikeasti ole lomaa, kun oppilailla on. Ne päivät, jotka eivät ole vuosilomaa, pitäisi (kai) käyttää suunnitteluun ym. Mutta minun oli pakko saada ottaa totaalinen irtiotto työasioista. Nyt kun arki on alkanut, ne eivät sitten päästä otteestaan edes öisin. Nukun kyllä yöni, nukun kuin koomassa, mutta heti jos vähänkin herään, esimerkiksi lasten takia, alan kelata työasioita: ideoin, muistuttelen, pähkäilen, teen tehtävälistoja...
Työkaveri sanoi tänään lohduttavasti ja viisaasti. Hän oli joskus jostain lukenut: working expands. Ainakin tässä hommassa se on justiinsa näin! Vaikka olisin joululomalla tehnyt miten paljon töitä tahansa, ei se välttämättä takaisi sitä, että voisin nyt katsella illalla telkkaria tai kirjoitella blogiini ilman syyllisyyttä tekemättömistä töistä. Jostain tulisi kuitenkin uusi työtehtävä, tai voisin tehdä itse enemmän, paremmin ryhmilleni sopivaa materiaalia, suunnitella tuntini huolellisemmin jne.
Saammekin edellä olevan kappaleen viimeisestä virkkeestä aasinsillan seuraavaan: Huomisen tunnit ovat nyt suunnittelematta, teen ne sitten, kun lapset nukkuvat. Herään aamulla kuuden jälkeen ja olen taas koko päivän tosi tehoton. Työt kasaantuvat, poden syyllisyyttä, unohtelen umpiväsyneenä asioita, ja saan tehdä jonkin homman moneen kertaan. Ei näin!
